...se tuolta nurkan takaa kurkkii? Voiko se olla se? Eihän tässä ole ollut ilonaihetta ko koska lie...
Molen tällä viikola heränny miettimään sitä, että missä vaiheessa lapsettomuuskriisiä mie olen. Ja nyt näyttäs siltä, että ilo pikku hiljaa meinaa hiipiä elämään taas mukaan. Sitä onki ollu ikävä!
Mutta silti tuntuu, että en mie uskalla antaa sille tilaa...kuitenki se mennee kohta pois...suru ja ikävä ja katkeruus tulee ja ajaa sen tiehensä. =(
Tämä on niin vaikeaa taas tämä tunteiden vyöry kehossa ja mielessä. Mie nimittäin tunnen oikeasti kehossa mielialat. Jaksan iloisena paljon enemmän fyysistä kuntoa vaativia asioita. Surullisena keho sanoo sopimuksen irti ja ei jaksa kerta kaikkiaan mitään. Ja just silloin olis hyvä esim. liikkua.
Jännittää hirveästi tämä kevät ja se miten hoidot siihen lutviutuvat...ja voiko ilo olla paikalla...
Oli just ystävän kans puhetta siitä, että täytyy yrittää olla "iloinen". Välistä jopa vähän väkisin. Meillä on molemmilla ollu tosi rankka syksy ja kaamosmasennus ja väsy. Ja ollaan pohdittu sitä miten sitä vois hoitaa, ehkäistä...Ja tultiin siihen tulokseen, että tahdonvoimalla voi yrittää olla iloinen ja hyvällä tuulella ja siten vähän helpottaa taakkaa ja väsyä.
Mutta eihän sitä nyt aina voi olla iloinen, ei tietenkään. Mutta nyt mulla on semmoinen olo, että mie en enää jaksa tätä masistelua! Mulla menee hermot! Se syö niin hirvittävästi voimavaroja kaikelta muulta. Ja mie haluan elää nyt ja tässä! Mie suren sitte ko on taas sen aika. Nyt minun täytyy yrittää löytää elämänilo jostain vaikka väkisin ja hyvälä säkälä se muuttuu iloksi oikeasti.
Mie olen pitäny esim. hävettävän huonosti yhteyttä ystäviini ja kavereihin! Ja kummilapsiin! Oikeasti molen ollu tosi huono ystävä ja kummitäti!!! Ahistaa! Hiivatti soikoon. En yhtään ihmettele jos kummilasteni vanhemmat ei välttis halua kuulla minusta mitään...puhuttamakaan ystävistäni.
Tietysti mie toivon, että ystäväni ymmärtävät minua, mutta enhän mie tietenkään voi olettaa, että het iänpäivät oottaa minua jossain. Ja kyllä mie tiän, että heitä joita voi oikeasti kutsua ystäviksi on olemassa ja het on sielä. =) Nyt minun vain täytyy alkaa kans panostaan. Ko muuten mie ajaudun ihan jonnekki hukkaan ja sieltä pois pääsy on niin pirun työlästä ja vaikeaa ja ehkä jopa ylitsepääsemätöntä.
Ehkä mie kuitenki alotan silleen kevyesti, en ryntää suinpäin sotaan, heh. Pikku hiljaa ja kosketellan kohti kevättä.
Molen tällä viikola heränny miettimään sitä, että missä vaiheessa lapsettomuuskriisiä mie olen. Ja nyt näyttäs siltä, että ilo pikku hiljaa meinaa hiipiä elämään taas mukaan. Sitä onki ollu ikävä!
Mutta silti tuntuu, että en mie uskalla antaa sille tilaa...kuitenki se mennee kohta pois...suru ja ikävä ja katkeruus tulee ja ajaa sen tiehensä. =(
Tämä on niin vaikeaa taas tämä tunteiden vyöry kehossa ja mielessä. Mie nimittäin tunnen oikeasti kehossa mielialat. Jaksan iloisena paljon enemmän fyysistä kuntoa vaativia asioita. Surullisena keho sanoo sopimuksen irti ja ei jaksa kerta kaikkiaan mitään. Ja just silloin olis hyvä esim. liikkua.
Jännittää hirveästi tämä kevät ja se miten hoidot siihen lutviutuvat...ja voiko ilo olla paikalla...
Oli just ystävän kans puhetta siitä, että täytyy yrittää olla "iloinen". Välistä jopa vähän väkisin. Meillä on molemmilla ollu tosi rankka syksy ja kaamosmasennus ja väsy. Ja ollaan pohdittu sitä miten sitä vois hoitaa, ehkäistä...Ja tultiin siihen tulokseen, että tahdonvoimalla voi yrittää olla iloinen ja hyvällä tuulella ja siten vähän helpottaa taakkaa ja väsyä.
Mutta eihän sitä nyt aina voi olla iloinen, ei tietenkään. Mutta nyt mulla on semmoinen olo, että mie en enää jaksa tätä masistelua! Mulla menee hermot! Se syö niin hirvittävästi voimavaroja kaikelta muulta. Ja mie haluan elää nyt ja tässä! Mie suren sitte ko on taas sen aika. Nyt minun täytyy yrittää löytää elämänilo jostain vaikka väkisin ja hyvälä säkälä se muuttuu iloksi oikeasti.
Mie olen pitäny esim. hävettävän huonosti yhteyttä ystäviini ja kavereihin! Ja kummilapsiin! Oikeasti molen ollu tosi huono ystävä ja kummitäti!!! Ahistaa! Hiivatti soikoon. En yhtään ihmettele jos kummilasteni vanhemmat ei välttis halua kuulla minusta mitään...puhuttamakaan ystävistäni.
Tietysti mie toivon, että ystäväni ymmärtävät minua, mutta enhän mie tietenkään voi olettaa, että het iänpäivät oottaa minua jossain. Ja kyllä mie tiän, että heitä joita voi oikeasti kutsua ystäviksi on olemassa ja het on sielä. =) Nyt minun vain täytyy alkaa kans panostaan. Ko muuten mie ajaudun ihan jonnekki hukkaan ja sieltä pois pääsy on niin pirun työlästä ja vaikeaa ja ehkä jopa ylitsepääsemätöntä.
Ehkä mie kuitenki alotan silleen kevyesti, en ryntää suinpäin sotaan, heh. Pikku hiljaa ja kosketellan kohti kevättä.
