Puroja

Joskus mie mietin, että mikä minua vaivaa...Miksi aina pitää olla joku kriisi? Kehittelenkö mie niitä, että saisin huomiota? Miksen mie voi olla tyytyväinen siihen mitä on?

Silti tiän, että ihmisen elämä on eloa kriisistä kriisiin. Vai onko se?

Jokainen kokee asiat eritavoin. Mie olen aina ollu sellainen ihminen joka kokee asiat kokonaisvaltaisesti. Sitten tuli vaihe, että suljin liiallisen kokemisen pois, en jaksanu sitä, että mieleni myllersi koko ajan, tunsin asioita koko ajan, että ne olivat koko ajan iholla. Sekään ei kuitenkaan sopinut minulle, ahistuin ko en tienny mitä tunnen ja miksi.
Jossain vaiheessa halusin vain nukkua ja herätä kun kaikki on normaalisti ja hyvin. Oli aika karua huomata, kun se ei ollutkaan vaihtoehto. Pitikin elää! Tuntea ja kokea.

Olen kantanu toisenkin ihmisen asioita sisälläni ja harteillani, en uskaltanu antaa niitä hänen itsensä kannettavaksi. Tyhmää minulta ja epäreilua häntä kohtaan. Koska kun en enää jaksanut, kaikki tuli hälle yllätyksenä ja suru ja epätoivo oli lähes ylitsepääsemätön. Nythän asiasta on jo yli vuosi ja elämä on mennyt eteenpäin ja hän on vahva, samoinko minä.

Muutosten virta muuttui kuitenkin silloin koskeksi, se oli alkanu pieninä puroina, huomaamattomina ja välistä kun puroja yhdistyi huomasin jotain. Sitten se muuttui taas normaaliksi, vähän isommaksi puroksi, kunnes tuli jokia ja ne päättivät virrata eteenpäin siitä mistä piti. Eivät halunneet tulla padotuiksi ja muuttua järveksi.

Nyt koski on jälleen voimissaan. Kuohuu ja pauhaa. Muutos jatkuu. Mie kasvan ja opin jälleen uutta itsestäni.
Nyt mie lepään ja yritän saada ajatukseni jonkulaiseen järjestykseen, sitte on helpompi taas jatkaa.

Onneksi mulla on nyt meri mihin laskea.