Viimeksi kirjoitin keväällä..oli iloa ja onnea..
Nyt on syksy ja...iloa ja onnea löytyy yhä ja vielä enemmän! =)
Minun elämä on ollu muutoksessa koko kesän ja tein suuren päätöksen. Mie olen alkanu virkavapaalle ja muutan uudelle paikkakunnalle! Niin ja tärkeintä kaikista, rinnallani rakkaus. <3
Kevät toi eteeni miehen joka vei ja sai sydämeni ja mie hänen. Mie olen hymyilly koko kesän ja meinaan jatkaa hymyilyä pitkään!
Kaikella on aikansa ja paikkansa ja mikään ei ole merkityksetöntä. Mie en olis tässä ilman historiaani ja elettyä elämääni. Kaiken sen kivun keskellä ei ole voinu tajuta, että ehkä joskus oikeasti voi olla iloinen ja onnellinen koko ajan. Nyt sen ymmärtää. Ja ehkä jo silloin joskus...
Kauan sitten minussa
aavistus jo sinusta
Silloin tuntemattoman
tunnen nyt ja tunnustan
Sä olit vaara liian suuri kiertää
ja liian houkuttava ohittaa
En tiennyt kuinka kaikki voisikaan niin palaa, polttaa
Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan
Kauan sitten jotenkin
tuntematta aavistin
että illan harmaassa
tulet vastaan pelotta
Jos joskus pimeässä yksin seison
ja liekki sammunut jo kylmä on
en tiedä voiko sitä eloon saada kukaan toinen
Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan
En pidä kiinni, en työnnä sua pois
ja pyytämättäkin tahtoisit jäädä
Tänään ei satanutkaan vaikka taivas on ollut painava pitkään
Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan
Ihanaa syksyä kaikille! =)
perjantai 26. elokuuta 2011
perjantai 22. huhtikuuta 2011
Kevät
Siitä on pitkä aika ko olen viimeksi kirjottanu tänne. En vain ole saanut aikaiseksi, tunteet on hyökyneet, vyöryneet, vieneet mennessään ja hukuttaneet epätietoisuuteen, pelkoon, ikävään, sekasotkuun...Elämä on ollu tosi vaikeaa, olen tehny virheitä ja saan elää niiden kanssa nyt loppuikäni. Ja samalla olen eläny omaa elämääni!
Mutta nyt on kevät ja aurinko paistaa...ja elämä hymyilee! Mie elän pitkästä aikaa täysillä ja tunnen, uskallan luottaa, kokea ja rakastaa! Mie alan pikku hiljaa löytymään kaiken sen painavan alta, pelot alkaa hälveneen, Pimeintä on juuri ennen auringonnousua. Ja nyt aurinko on noussut!
Mutta nyt on kevät ja aurinko paistaa...ja elämä hymyilee! Mie elän pitkästä aikaa täysillä ja tunnen, uskallan luottaa, kokea ja rakastaa! Mie alan pikku hiljaa löytymään kaiken sen painavan alta, pelot alkaa hälveneen, Pimeintä on juuri ennen auringonnousua. Ja nyt aurinko on noussut!
Sä saat mun salaisen voiman
Nyt heräämään enää
En tahdo piiloon mä juosta
En aina takertua, päästän irti nyt
Aion karata
Kuuletko kun veden alla mä
Huudan ääneen sen kaiken
Ihanan, vapauttavan
Janottavan, kiperän
Pelottavan, uuden
Siinä sun äänes mua rauhoittaa
Mie en ossaa sanoa muuta. Mulla on hirveän hyvä olla. =)
perjantai 11. helmikuuta 2011
Tunteet
Minun tunteet heittelee laidasta laitaan.
Just nyt kyyneleet valuvat Sydänjään ja Annan surun ja epätietoisuuden vuoksi. Se on niin väärin! Niin ei saa tapahtua. Mie olen lähettäny enkeleitä heitä kantamaan.
Mie olen muutenki tosi tunteellisena. Olen vähän kipeänä niin kaikki tuntuu paljon isommalta ja musertavammalta. Ikävä on kova. Mulla on ikävä yhteistä kotia, yhteistä elämää, yhteisiä unelmia ja toiveita, ikävä sitä kaikkea ihanaa, läheisyyttä, suukkoja, halauksia jopa erimielisyyksiä. Mie kaipaan kosketusta, sitä miten tuntee toisen lähellä ja saa siitä omalle itselle piirteet. Tuntee itsensä kokonaiseksi, ehyeksi.
Kävin eilen saunassa ja tein jo rutiiniksi muodostuneen kuivakuorinnan. Ystäväni puhui kosketuksen tärkeydestä ja olen kyllä huomannut sen. Mie tarvin kosketusta, siksi kosken itseäni karheilla hanskoilla löylyn lämmössä ja annan sitten virtaavan veden lempeästi ja pehmeästi puhdistaa kehoni ja samalla kai sieluni.
Ainoa ongelma on se, että en halua kuluttaa ylettömästi vettä, koska siitä tulee huono omatunto. Nyt on siis mietinnässä muita keinoja tuntea.
Villasukat lämmittävät joka päivä. Mulla on monet ja niitä käytetään eri aikoina. Yöksi on omat, ulkokenkiin omat, kylästelyyn omat ja kotoiluun omat. Ja muutamat varasukat löytyy myös..niitä häätys vain vähän parsia.
Vaatteista on tullut jonkinlainen turva. En verhoa itseäni säkkimäisiin tekeleisiin, vaan pikemminki aika ihonmyötäisiin. Neki varmaan omalla tavallaan pitävät kehon kokonaisena..ettei se pääse haihtumaan ja sulautumaan ympäröivään maailmaan.
Mie olen. Mie en ole katoamassa. Vaikka välistä siltä tuntuuki.
Sitten kun tunnen toisin, tunnen täysillä. Jokainen kosketus menee syvälle ihon alle, saan siitä energiaa ja voimaa jaksaa. Kun saan nauraa tärkeiden ihmisten kanssa, imen positiivisuutta ja huomaan sitä myös minussa jo olevan. Ilo pulppuaa minusta kun on sen hetki ja kai sen hetki on koko ajan lisääntymässä. Tai ainaki toive ilosta ja onnesta. Siitä, että ehkä joskus se on minussa koko ajan, niin kuin oli joskus ennen, ennen kaikkea musertavaa.
Mie selviän. Mie opin tuntemaan itseni ja elämään itseni kanssa yksin ja sitten voin elää jonkun toisen kanssa yhdessä. Kun on oikea aika.
Just nyt kyyneleet valuvat Sydänjään ja Annan surun ja epätietoisuuden vuoksi. Se on niin väärin! Niin ei saa tapahtua. Mie olen lähettäny enkeleitä heitä kantamaan.
Mie olen muutenki tosi tunteellisena. Olen vähän kipeänä niin kaikki tuntuu paljon isommalta ja musertavammalta. Ikävä on kova. Mulla on ikävä yhteistä kotia, yhteistä elämää, yhteisiä unelmia ja toiveita, ikävä sitä kaikkea ihanaa, läheisyyttä, suukkoja, halauksia jopa erimielisyyksiä. Mie kaipaan kosketusta, sitä miten tuntee toisen lähellä ja saa siitä omalle itselle piirteet. Tuntee itsensä kokonaiseksi, ehyeksi.
Kävin eilen saunassa ja tein jo rutiiniksi muodostuneen kuivakuorinnan. Ystäväni puhui kosketuksen tärkeydestä ja olen kyllä huomannut sen. Mie tarvin kosketusta, siksi kosken itseäni karheilla hanskoilla löylyn lämmössä ja annan sitten virtaavan veden lempeästi ja pehmeästi puhdistaa kehoni ja samalla kai sieluni.
Ainoa ongelma on se, että en halua kuluttaa ylettömästi vettä, koska siitä tulee huono omatunto. Nyt on siis mietinnässä muita keinoja tuntea.
Villasukat lämmittävät joka päivä. Mulla on monet ja niitä käytetään eri aikoina. Yöksi on omat, ulkokenkiin omat, kylästelyyn omat ja kotoiluun omat. Ja muutamat varasukat löytyy myös..niitä häätys vain vähän parsia.
Vaatteista on tullut jonkinlainen turva. En verhoa itseäni säkkimäisiin tekeleisiin, vaan pikemminki aika ihonmyötäisiin. Neki varmaan omalla tavallaan pitävät kehon kokonaisena..ettei se pääse haihtumaan ja sulautumaan ympäröivään maailmaan.
Mie olen. Mie en ole katoamassa. Vaikka välistä siltä tuntuuki.
Sitten kun tunnen toisin, tunnen täysillä. Jokainen kosketus menee syvälle ihon alle, saan siitä energiaa ja voimaa jaksaa. Kun saan nauraa tärkeiden ihmisten kanssa, imen positiivisuutta ja huomaan sitä myös minussa jo olevan. Ilo pulppuaa minusta kun on sen hetki ja kai sen hetki on koko ajan lisääntymässä. Tai ainaki toive ilosta ja onnesta. Siitä, että ehkä joskus se on minussa koko ajan, niin kuin oli joskus ennen, ennen kaikkea musertavaa.
Mie selviän. Mie opin tuntemaan itseni ja elämään itseni kanssa yksin ja sitten voin elää jonkun toisen kanssa yhdessä. Kun on oikea aika.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Kuunvaihde
Ihan hassua, että ylihuomenna on jo helmikuu. Tammikuu meni pimeydestä selviämisessä ja lisääntyvän valon oottamisessa. Kipuilua on ollut paljon. Se kasvattaa. Tai niin mie ainaki luulen.
Kalenteri alkaa täyttyä kaikenlaisista projekteista! Ihanaa! On kaikkea kivaa tekemistä tiedossa, kivojen ihmisten kanssa. =)
Hääty jopa varata ens viikonloppu kummitustytölle, ettei hujahda vaikka minne näkeminen. Toista hassukkaa on ikävä, haluaa haliterapiaa! Ja tietysti ystävä on tärkeä myös kohdata.
Tänä viikonloppuna olen viettäny mahtiaikaa ystävien kanssa, taitaa mennä koko ens viikko palautumisessa, heh. Mutta tuli kyllä tarpeeseen näkeminen, oleminen, tanssiminen, juttelu. Tätä lisää!
Viikolla loppui myös menkat, jokka tulit ekan kerran lokakuun jälkeen, joka oli edellinen kerta sitte niitten mikkä olit ennen viimeistä hoitoa...elikkäs kierto on yhä edelleen ihan sekaisin. En oikein tiä mitä tekisin asian suhteen.
Hoksasin, että pitäs vissiin varata aika myös gynelle. Sitä ei ole tullu käytyä semmosella ko on ollu koko ajan joku ronkkimassa tuota alapäätä muutenki.
Musiikkia olen kuunnellu ihan älyttömästi! Etsiny sanoista voimia ja keinoja kokea asioita ja tunteita. Toimii! Luen myös erilaisia elämänkatsomuskirjoja yms. oppaita, etsin niistä jotaki, silmät aukaisevia kohtia ja itselle sopivia ajatuksia ja suostun myös vähitellen kohtaamaan sen ikävänki asian mitä meissä jokaisessa on. Sille ei maha mitään, että ihminen on keskeneräinen, erehtyväinen, kuolevainen, onneksi meillä on kuitenki mahdollisuus oppia virheistä ja kasvaa. Mie haluan kasvaa.
Mie etsin itteäni. Tutustun itseeni ihan eri tavalla, opettelen kohtaamaan uusia pelkojani, suostun olemaan heikko ja siten vahva, yritän uskoa, että olen tarpeellinen tärkeä ihminen ja nainen. Aina ei ole kauhean helppoa uskoa sitä...
Työrintamalla on tekemistä. Välistä ahistaa, mutta sitte ko asiat sujuu on tosi mukavaa. Haasteellista hommaahan se on, mutta myös palkitsevaa.
Blogeissa on tapahtunu ja on saanu lukea hienoja uutisia! Ihanaa! Molen tosi iloinen plussanneiden puolesta ja toivon sydämeni pohjasta, että asiat sujuvat hyvin! =)
LumiValkoPakkasHuurreAjatuksin
Kalenteri alkaa täyttyä kaikenlaisista projekteista! Ihanaa! On kaikkea kivaa tekemistä tiedossa, kivojen ihmisten kanssa. =)
Hääty jopa varata ens viikonloppu kummitustytölle, ettei hujahda vaikka minne näkeminen. Toista hassukkaa on ikävä, haluaa haliterapiaa! Ja tietysti ystävä on tärkeä myös kohdata.
Tänä viikonloppuna olen viettäny mahtiaikaa ystävien kanssa, taitaa mennä koko ens viikko palautumisessa, heh. Mutta tuli kyllä tarpeeseen näkeminen, oleminen, tanssiminen, juttelu. Tätä lisää!
Viikolla loppui myös menkat, jokka tulit ekan kerran lokakuun jälkeen, joka oli edellinen kerta sitte niitten mikkä olit ennen viimeistä hoitoa...elikkäs kierto on yhä edelleen ihan sekaisin. En oikein tiä mitä tekisin asian suhteen.
Hoksasin, että pitäs vissiin varata aika myös gynelle. Sitä ei ole tullu käytyä semmosella ko on ollu koko ajan joku ronkkimassa tuota alapäätä muutenki.
Musiikkia olen kuunnellu ihan älyttömästi! Etsiny sanoista voimia ja keinoja kokea asioita ja tunteita. Toimii! Luen myös erilaisia elämänkatsomuskirjoja yms. oppaita, etsin niistä jotaki, silmät aukaisevia kohtia ja itselle sopivia ajatuksia ja suostun myös vähitellen kohtaamaan sen ikävänki asian mitä meissä jokaisessa on. Sille ei maha mitään, että ihminen on keskeneräinen, erehtyväinen, kuolevainen, onneksi meillä on kuitenki mahdollisuus oppia virheistä ja kasvaa. Mie haluan kasvaa.
Mie etsin itteäni. Tutustun itseeni ihan eri tavalla, opettelen kohtaamaan uusia pelkojani, suostun olemaan heikko ja siten vahva, yritän uskoa, että olen tarpeellinen tärkeä ihminen ja nainen. Aina ei ole kauhean helppoa uskoa sitä...
Työrintamalla on tekemistä. Välistä ahistaa, mutta sitte ko asiat sujuu on tosi mukavaa. Haasteellista hommaahan se on, mutta myös palkitsevaa.
Blogeissa on tapahtunu ja on saanu lukea hienoja uutisia! Ihanaa! Molen tosi iloinen plussanneiden puolesta ja toivon sydämeni pohjasta, että asiat sujuvat hyvin! =)
LumiValkoPakkasHuurreAjatuksin
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Kuulumisia
Hei Kaikki Rakkaat.
Sydänjää tuossa kysyy, että mitä minulle kuuluu nyt. Lämmittipäs mieltä! =)
Täällähän tämä elo menee, päivä kerrallaan yhä edelleen. Surua, iloa, naurua ja itkua vuorotellen. Joulu ja uusivuosi oli aika tunnekylläisiä...yllättäen...Ko sitä aatteli vuosi sitte, että ens vuona tähän aikaan meitä ehkä on jo kolme, sitte mietin, että olen ainaski raskaana, no jos ei muuta niin ainaki oma talo..yms. No ei ole mitään nuista.
On vain mie ja minun pieni pää täynnä isoja ajatuksia ja mietteitä.
Minun mielikuvitus ei ole menny minnekkään, son ehkä saanu jopa isommat sfäärit, heh.
Exän kans on tosi hyvät välit ja me ollaan lähes päivittäin tekemisissä, jutellaan paljon ja on pohdittu tätä elämää. Mehän ei olla siis lyöty ovia lukkoon ja oikeasti voi olla mahdollista, että palataan takaisin yhteen. Mutta se vaatii ihan hirveästi työtä meiltä molemmilta.
Tänään viimein sanoin ihan suoraan mitä tekoja hältä ootan, jos meinaa saman katon alle vielä päästä. En ala niitä tässä selitteleen, mutta isoista asioista on kyse.
Toinen iso juttu on se, että kerroin olevani valmis luopumaan äitiydestä hänen takiaan jos asioiden on tarkoitus mennä niin. Ja sanoin sen olevan todella iso asia!
Mie en enää pysty lähteen hoitoihin, minun pää hajoaa niissä. Jos minusta ei ole tarkoitus tulla äitiä, niin ei sitte. Tämän asian myöntäminen ittelle on ollu tosi vaikeaa vaikka samalla ihan helppoa...huh huh.
Rankka syksy ja alkutalvi on siis ollut ja toivon, että tämä uusi vuosi jotenki selvittää asioita ja tuo vastauksia moneen kysymykseen. Tietysti se häätyy itse myös toimia, eikä vain odottaa, mutta olen huomannu, että aika tekee myös tehtävänsä.
Vaikka välistä on tosi synkkää niin on pakko luottaa ja uskoa, että jossain on valoa ja toivoa! Jos ei muuta niin sen olen oppinu lapsettomuudentiellä.
Mie kävin muuten pari päivää sitte kurkkimassa blogeja...itkin ja luin..en pystyny mitään kommentoimaan ko olin niin tunteiden vallassa, mutta mielessä oletta ollu.
Kävi mielessä josko alkasin tänne nyt kirjottamaan päänsisäistä surinaa pois...
Sydänjää tuossa kysyy, että mitä minulle kuuluu nyt. Lämmittipäs mieltä! =)
Täällähän tämä elo menee, päivä kerrallaan yhä edelleen. Surua, iloa, naurua ja itkua vuorotellen. Joulu ja uusivuosi oli aika tunnekylläisiä...yllättäen...Ko sitä aatteli vuosi sitte, että ens vuona tähän aikaan meitä ehkä on jo kolme, sitte mietin, että olen ainaski raskaana, no jos ei muuta niin ainaki oma talo..yms. No ei ole mitään nuista.
On vain mie ja minun pieni pää täynnä isoja ajatuksia ja mietteitä.
Minun mielikuvitus ei ole menny minnekkään, son ehkä saanu jopa isommat sfäärit, heh.
Exän kans on tosi hyvät välit ja me ollaan lähes päivittäin tekemisissä, jutellaan paljon ja on pohdittu tätä elämää. Mehän ei olla siis lyöty ovia lukkoon ja oikeasti voi olla mahdollista, että palataan takaisin yhteen. Mutta se vaatii ihan hirveästi työtä meiltä molemmilta.
Tänään viimein sanoin ihan suoraan mitä tekoja hältä ootan, jos meinaa saman katon alle vielä päästä. En ala niitä tässä selitteleen, mutta isoista asioista on kyse.
Toinen iso juttu on se, että kerroin olevani valmis luopumaan äitiydestä hänen takiaan jos asioiden on tarkoitus mennä niin. Ja sanoin sen olevan todella iso asia!
Mie en enää pysty lähteen hoitoihin, minun pää hajoaa niissä. Jos minusta ei ole tarkoitus tulla äitiä, niin ei sitte. Tämän asian myöntäminen ittelle on ollu tosi vaikeaa vaikka samalla ihan helppoa...huh huh.
Rankka syksy ja alkutalvi on siis ollut ja toivon, että tämä uusi vuosi jotenki selvittää asioita ja tuo vastauksia moneen kysymykseen. Tietysti se häätyy itse myös toimia, eikä vain odottaa, mutta olen huomannu, että aika tekee myös tehtävänsä.
Vaikka välistä on tosi synkkää niin on pakko luottaa ja uskoa, että jossain on valoa ja toivoa! Jos ei muuta niin sen olen oppinu lapsettomuudentiellä.
Mie kävin muuten pari päivää sitte kurkkimassa blogeja...itkin ja luin..en pystyny mitään kommentoimaan ko olin niin tunteiden vallassa, mutta mielessä oletta ollu.
Kävi mielessä josko alkasin tänne nyt kirjottamaan päänsisäistä surinaa pois...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)